| Kesän luettuja, osa 2/2

Nyt kun joulukuu on synkimmillään, on sopiva aika hoitaa pois alta toinen rupeama kesällä luettuja. Onhan se kiva katsella kuvia joissa on valoa ja hiekkaa ja mansikoita...

Horace McCoy - Ammutaanhan hevosiakin (They Shoot Horses, Don't They? 1935)

Tosi-tv:tä tehtiin jo 1930-luvulla. Itse en ollut kuullutkaan maratontansseista ennen kuin luin Horace McCoyn Ammutaanhan hevosiakin, mutta sellaisia kuulemma on oikeasti järjestetty. Ihmisyyden häilyvää rajaa ja pimeitä puolia tarkastellaan tässäkin romaanissa melkoisen raadollisesti, eikä loppu ole onnellinen. Kannattaa lukea kesällä, kun ei masenna. Joulukuun synkkyyteen vähän liian raskasta settiä.  3/5 

L. Onerva - Mirdja (1908)

Naisena oleminen ei ollut helppoa 1900-luvun alun Suomessa, se on kai Mirdjan ydinpointti. Jostain syystä Mirdjasta jäi itselleni samanlaiset fiilikset kuin esimerkiksi Anna Kareninasta, en oikein osannut sympatiseerata päähenkilöä vaan pidin tätä lähinnä ärsyttävänä. Itse odotin lukukokemukselta enemmänkin ulkoista ajankuvaa, kertomusta siitä millainen oli 1900-luvun alun Helsinki ja Suomi ja tuon ajan kulttuuripiirit, mutta teos on nimenomaan sisäisen, ei ulkoisen elämän kuvausta. Kiehtovaa, yhtä kaikki. 3/5

Truman Capote - Kylmäverisesti (In Cold Blood, 1966)

Näin jälkikäteen tarkastellen olen lukenut viime kesänä todella synkkää tavaraa. Kyllä ei ole ollut kevyttä ja mukavaa kesälukemista. Ehkä periaate oli juurikin se, että kesällä on helpompi lukea tällaisia raskaita juttuja kun aurinko paistaa ja on muuten hyvä mieli. Eihän tämmöstä synkistelyä loppusyksyn synkkyydessä pystyisi käsittelemään kukaan normaali ihminen. 

Kylmäverisesti perustuu tositapahtumiin: Kaksi rikollista surmasi vuonna 1959 maanviljelijä Herbert Clutterin, tämän vaimon ja kaksi lasta Kansasissa, Yhdysvalloissa. Truman Capote kiinnostui tapauksesta ja haastatteli pitkään ja syvällisesti asianosaisia - sekä tappajia että Holcombin kaupunkilaisia, jotka olivat Cluttereiden ystäviä ja naapureita. Kylmäverisesti lähestyykin murhia paitsi uhrien, myös tekijöiden näkökulmasta. 4/5

Brett Easton Ellis - Paljastajat (The Informers, 1994)

Easton Ellisin Amerikan psyko oli äärimmäisen häiritsevää luettavaa, mutta loistavasti kirjoitettua ja rakennettua. Sitä ei halunnut jättää kesken, vaikka välillä teki mieli hypätä sivuja yli. Paljastajat sen sijaan on fragmentoitunut, itseään toistava ja jopa tylsä. Aihepiiri on sama kuin Amerikan psykossa, 1980-luvun rikkaiden hedonistinen sikailu, mutta käsittelytapa on väärällä tavalla luotaantyöntävä. 2/5

| Kesän luettuja, osa 1/2

Kesällä luin harvinaisen paljon. Aina töistä kotiin tultua kömmin yleensä kirja kainalossa puutarhakeinuun tai johonkin muuhun mukavaan soppeen lukemaan. Kirja oli mukana myös mökillä, taidenäyttelyn valvontahommissa ja rannalla. Luin kirjoja listalta ja sen ulkopuolelta, enkä tietenkään kirjoittanut yhdestäkään kirjasta sanaakaan muistiin näitä postauksia varten. Voinette siis kuvitella, etten enää muista yhtäkään niistä huikean syvällisistä asioista, jotka näistä kirjoista monta kuukautta sitten halusin ehkä sanoa.

Vladimir Nabokov - Lolita (1955)

Vasta kun on lukenut Lolitan, erilaiset Dolores Haze -viittaukset aukeavat kunnolla.

Lolitasta jäi mieleen lähinnä se, miten häiritsevän hyvin kertojana toimiva päähenkilö Humbert Humbert onnistuu saamaan lukijan puolelleen ja ymmärtämään hänen kyseenalaisen viehtymyksensä 12-vuotiaaseen Doloresiin.

Häiritsevä, mutta melkoisen koukuttava lukukokemus. 4/5

(Huomaa kuvassa mummolasta tullut lasikippo ja Lolitan mielettömän hienot kannet!)

Hannu Salama - Juhannustanssit (1964)

Täytyy myöntää, että Juhannustanssit kiinnosti lähinnä sen aikoinaan aiheuttaman kohun vuoksi. Piti itse lukea, että mistä ne jumalanpilkkasyytökset oikein tulivat. No selvisihän se, vaikka en usko että nykypäivänä enää ihan yhtä raivoisaa reaktiota vastaava teksti aiheuttaisi. 

Romaanina Juhannustanssit oli juuri sellainen masentava suomalainen ryyppytarina, jollaisille en ole koskaan lämmennyt. Haluan uskoa, että suomalaiset kansana ja suomalainen kirjallisuus ovat paljon muutakin kuin mitä Juhannustanssit edustaa.  2/5

(Aiheeseen sopivasti luin kirjan juhannuksena mökillä. Oli kylmää kun mikä, mutta mukavaa.)

Daniel Keyes - Kukkia Algernonille (Flowers for Algernon, 1959)

Kukkia Algernonille oli pitkään vain romaanin nimi jonka tiesin, mutta minulla ei ollut mitään käsitystä tarinan sisällöstä. Listalle teos päätyi erään toverin suosituksesta ja onneksi päätyikin! Kukkia Algernonille on nimittäin parasta, mitä luin koko kesänä. Ehkä yksi parhaita ikinä. 

Romaani on kertomus vajaaälyisestä miehestä Charliesta, josta tiedemiehet tekevät superälykkään, mutta vain tilapäisesti. Algernon on koehiiri ja Charlien paras ystävä. Tämän juonikuvion sisällä Kukkia Algernonille on käsittämättömän liikuttava ja syvälle ihmisyyteen menevä tarina, ja täytyy sanoa että viimeisen sivun jälkeen piti olla pidempikin tovi hiljaa omien ajatustensa kanssa. Ehdottomasti yksi niitä kirjoja, jotka kaikkien pitäisi genreen katsomatta lukea. 5/5  

Raymond Chandler - Syvä uni (The Big Sleep, 1939)

Chandlerin Syvä uni on yksi dekkari- ja noir-kirjallisuuden ehdottomista klassikoista. Se ei ole niinkään juoni- kuin tunnelmapainotteinen, ja välillä lukija epäilee, tiesikö kirjailija itsekään kuka on murhaaja tai mitä oikeastaan tapahtui. 4/5

(Kuva on otettu taidenäyttelyn kivirappusilla, taisin vahtivuorolla ollessani lukea koko kirjan.)

Joni Skiftesvik - Puhalluskukkapoika ja Taivaankorjaaja (1983)

Muistelen, että luimme tämän novellikokoelman nimitarinan joskus yläasteella. Sitä en kuitenkaan muistanut, kuinka perinpohjaisen masentava tuo kyseinen novelli olikaan. Täytyy myöntää, että muista teoksen novelleista ei jäänyt juuri mitään mieleen, koska viimeiseksi sijoitettu Puhalluskukkapoika ja Taivaankorjaaja teki niin voimakkaan alakuloisen vaikutuksen. Jotenkin sellainen fiilis kuitenkin on, että ei ne muutkaan tarinat mitään hilpeitä olleet. Miksi suomalainen kirjallisuus on näin masentavaa? 3/5

(Ja on muuten ehkä myös ankeimmat kannet hetkeen.)

| Instagrammautuminen ja kirppislöytöjä

Kauan siihen meni, mutta nyt on meitsikin Instagramissa. Sinne tipahtelee säännöllisen epäsäännöllisesti sellaisia juttuja, jotka ei välttämättä tunnu kokonaisen blogipostauksen arvoisilta, tai sitten sneak peek -tyyppisiä kuvia jostain aiheesta, josta myöhemmin tulee tänne puolelle enemmänkin sepustusta. Kassellaan miksi homma ryöstäytyy.

Kuvituksena miun toinen ikinä insta-kuva, jossa näkyy viime viikonlopun kirppisostoksia. Oli ihan mieletön tuuri, kun löytyi silkki-pashmina-huivi kahdella eurolla ja Patykan kosmetiikkaa avaamattomissa pakkauksissa! Olin haaveillut testaavani Patykan tuotteita sitten joskus kunhan rikastun (kyseessä siis tosiaan on melko hintava luonnonkosmetiikkamerkki), mutta nyt tuli loistotilaisuus jo ennen rikastumista. Kyllä kirppistely on hienoa.

| Lukematta jääneitä: Saaret ja virta

Ernest Hemingway - Saaret ja virta (Islands in the Stream, 1970)

Olen koettanut antaa Hemingwaylle tilaisuuden jos toisenkin. Vanhus ja meri, Jäähyväiset aseille ja Kilimanjaron lumet olen lukenut ja ne vielä menetteli jonakuna, vaikka miehinen pullistelu vähän tökki niissäkin. Saaret ja virta tökki alusta lähtien niin pahasti, että keskenhän se oli pakko jättää. Taisin päästä jonnekin sadan sivun paikkeille (ja siihenkin meni aikaa toista vuotta), mutta kun mitään ei alkanut tapahtua ja äijät vain kalastivat, ryyppäsivät ja tappelivat, niin päätin, että Hemingway ei vain kerta kaikkiaan ole minua varten. Case closed. 2/5

| Luettuja: Tropic of Cancer

Henry Miller - Tropic of Cancer (Kravun kääntöpiiri, 1934)

Henry Millerin Kravun kääntöpiiri oli pitkään kiellettyjen kirjojen listalla Briteissä ja Yhdysvalloissa sen melko sievistelemättömän kielenkäytön ja avoimen seksuaalisuuden vuoksi. Se julkaistiin alun perin jo 1934, mutta oli pannassa ainakin Yhdysvalloissa 1960-luvulle saakka. Millerin rönsyilevät lauseet ja karhea todellisuuskuva tuovat lukiessa mieleen Charles Bukowskin ja Jack Kerouacin, mutta oikeastaanhan se menee toisin päin: Bukowskista ja Kerouacista tulee mieleen Miller, joka oli noiden nuoremman polven kirjailijoiden esikuva ja tiennäyttäjä.

Tropic of Cancer sijoittuu 1900-luvun alun Pariisiin, eikä teoksessa ole varsinaista juonta. Se rönsyilee juurettomasti sinne tänne kuten tarinan päähenkilökin, mutta siitä huolimatta kirja on kiehtovaa ja mukaansatempaavaa luettavaa. Tästä suurin ansio kuulunee juuri Millerin pitkille ja kiehtoville lauseille, jotka eivät jätä tekstiin sellaista aukkoa, jonka kohdalla tuntuisi luontevalta lopettaa lukeminen ja laskea kirja käsistään. Tropic of Cancer on niitä kirjoja, jotka tulee lukea alkuperäiskielellä (ja ääneen, jos mahdollista, se tuo tekstiin vielä aivan uuden ulottuvuuden!).

Tykkäsin. 4/5

| Piirongin päällä

Kokosin piirongin päälle viime viikonloppuna sekalaisen seurakunnan ilahduttavia juttuja. Tuo kuparinen kynttilänjalka on ilmeisesti tullut jäädäkseen, sitä ei tee mieli raivata pois vaikka kynttilöitä ei valon lisääntyessä tule enää juuri poltettua. 

Noin yleisesti ottaen vieroksun ajatusta kirjoilla sisustamisesta, mutta tuumasin sen tässä tapauksessa olevan ihan ookoo koska meillä noita kirjoja oikeasti pyörii joka nurkassa. Johonkinhan ne on pantava, niin miksei sitten voisi nostaltaa muutamaa kauniimpaa yksilöä esillekin? Pidän kirjoista esineinä, joten miksi en laittaisi niitä sellaiseen paikkaan jossa ne ovat silmänilona? (Tästä huolimatta en edelleenkään aio värikoodata kirjahyllyäni. Ikinä.) 

Neilikkavaasi nököttää metallivadilla koska kyseessä on se kovan onnen maljakko jonka hajotin puhdistusvimmoissani viime keväänä. Ei se suoranaisesti vuoda, mutta tuumasin että parempi vara kuin vahinko. Ei olisi kauhean kiva yllätys huomata aamulla, että rikkinäinen maljakko on valuttanut kaikki vedet meikän tietokoneelle. 

Tukholman tuliaiset nököttävät myös siinä silmien alla ja käden ulottuvilla. Olen käytellyt L'Occitanen käsirasvaa varoen, kun pelkään että minituubi pääsee loppumaan ihan liian pian. Tulin muuten siihen tulokseen, että asioiden ripustaminen washi-teipillä seinään on blogimaailman suurin huijaus. Tuo kortti kesti seinässä kaksi minuuttia ennen kuin kuului plopp ja sen sai kaivaa esiin piirongin takaa. Toverille oli käynyt sama homma postikortin ja washi-teipin kanssa. Se ei vaan toimi. 

Kiinnostaako ketään muuten lukea tällaisia puolen kilometrin mittaisia selostuksia ei-oikein-mistään? Mietin, että tämänkin kuvituksen olisi voinut kuitata tuolla ensimmäisellä kappaleella ja jättää loput pois. Onko enemmän enemmän? Vai sittenkin vähemmän? Eikun mitä? 

| Luettuja: Sinuhe egyptiläinen

Mika Waltari - Sinuhe egyptiläinen (1945)

Tämä kirja on luettu ja kuva otettu tammikuun pimeydessä, kun olin maalla talonvahtina. On siis korkea aika saada se pois jaloista, seuraavatkin luetut jo odottavat vuoroaan. 

Olin vältellyt Sinuhea varmaan kymmenen vuotta jos en kauemminkin, ja muistan miten maalauspiirissä minulta säännöllisin väliajoin tivattiin, että jokos se Sinuhe on luettu ja aina jouduin vastaamaan että no ei ole. Valmistuin sentään maisteriksi kirjallisuus pääaineena ja onnistuin olemaan lukematta Sinuhea opintojeni aikana. Hämmentävää. 

Ja täytyy sanoa että kaikki se välttely ja lykkääminen oli aivan turhaa. En oikein tiedä mikä Sinuhe egyptiläisessä oli niin luotaantyöntävää etten halunnut siihen tarttua (muu kuin tuo kansi. Ehkä se oli tuo kansi?), mutta kun lopultakin aloitin luku-urakan, ei se tuntunutkaan enää yhtään urakalta. Sehän oli kivaa, sujuvaa, jännää luettavaa! Joka päivä töissä mietin vain, että pääsisipä äkkiä kotiin jatkamaan Sinuhea. 

Niin että lukeaa se. Sen paksuutta ei edes huomaa, lupaan. (Paitsi jos yrittää lukea sängyssä selällään.) 5/5 

| Luettuja: Do Androids Dream of Electric Sheep?

Philip K. Dick - Do Androids Dream of Electric Sheep? (1968)

Vuoden ensimmäinen luettu oli tieteiskirjailija Philip K. Dickin Do Androids Dream of Electric Sheep, joka on kuin onkin suomennettu nimellä Palkkionmetsästäjä vuonna 1989. Itsehän elin siinä uskossa, ettei sitä ole lainkaan suomennettu, mutta olin väärässä. Romaaniin pohjautuu myös Ridley Scottin ohjaama elokuva Blade Runner (1982), joka sai ihan uusia vivahteita nyt kun olen perehtynyt myös alkuteokseen. Luonnollisesti leffa piti päästä tapittamaan uusiksi heti kun sain kirjan luettua ja onhan se aika karsittu versio romaanin teemoista, mutta kyllä sen silti samaksi tarinaksi tunnistaa.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat dystooppiseen maailmaan, jossa suurin osa ihmiskunnasta on muuttanut Marsin siirtokuntiin ja Maahan ovat jääneet vain köyhät ja kipeät. Suurin aarre Maassa ovat eläimet, jotka ovat käyneet kovin harvinaisiksi. Oikea, elävä eläin on statussymboli, jollaista kaikki havittelevat mutta joihin useimmilla ei ole varaa. Sen vuoksi monet hoitavat keinoeläimiä, sähköisiä kissoja, vuohia ja lampaita elätellen unelmaa oikeasta eläimestä. Myös romaanin päähenkilö, palkkionmetsästäjä Rick Deckard, haaveilee eläimen omistamisesta ja tämän vuoksi hän ottaa vastaan mahdottomalta vaikuttavan tehtävän "päästää eläkkeelle" joukon superälykkäitä Nexus-6 -androideja.

Siinä missä Blade Runner on (luonnollisesti) melkoista toimintaa, romaanissa toiminta jää moraalisten ja filosofisten pohdintojen jalkoihin. Deckard pohtii hartaasti muun muassa ihmisen ja androidin eroja ja yhtenevyyksiä ja sitä, onko androidin tappaminen sama kuin tappaisi ihmisen.

Do Androids Dream.... on viisas, näkemyksellinen ja kiehtova romaani, tykkäsin. Kovasti.  5/5

Vuoden viimeiset luetut | Last Readings of the Year

Viimeisiä viedään! Tämän jälkeen kirjapostauksia ei tule ihan hetkeen, lupaan.

Anita Loos - Herrat pitävät vaaleaverisistä...mutta - naivat tummaverisiä. (Gentlemen prefer blondes & But Gentlemen Marry Brunettes, 1925 & 1928)

Chick-litiä 1920-luvulta! Herrat pitävät vaaleaverisistä tunnetaan ehkä paremmin Marilyn Monroe -leffana, mutta kirjanakin se on verraton höpsöydessään. Vaalea sankaritar Loreley ja hänen ystävättärensä Dorothy ovat totaalisen bimboja, mutta bimboudessaankin he ovat huomattavasti nokkelampia kuin sokeat miespolot, joiden siivellä he elävät. Päiväkirjaromaanin oli tarkoitus jäädä yksiosaiseksi, mutta suuren suosion vuoksi Loos kirjoitti jatko-osan ...Mutta - naivat tummaverisiä pari vuotta myöhemmin. Mainiota viihdettä, ja niin vilpitöntä hölmöydessään, ettei se edes ärsyttänyt. 4/5

Aldous Huxley - Uljas uusi maailma (Brave New World,  1932)

Nyt tiedän, mistä puhutaan, kun puhutaan somasta. Se on onnellisena pitävä huume, jota Huxleyn romaanin maailmassa nautitaan. Uljaassa uudessa maailmassa lapset eivät synny, heidät valmistetaan koeputkissa. Kenelläkään ei ole vanhempia, ja äiti ja isä ovat kirosanoista hävyttömimpiä. Lapset oloutetaan kastiensa mukaisiin työtehtäviin niin, että raskainta ja vaarallisintakin työtä tekevät ovat onnellisia. Parisuhteet ovat kiellettyjä, sillä ne tekevät ihmisistä onnettomia. Sen sijaan rohkaistaan vapaaseen rakkauteen. Uljas uusi maailma on ajatuksia herättävä ja valtavan paljon aikaansa edellä ollut tulevaisuudenvisio. Antaisin täydet, mutta "villi" John oli aika rasittava tyyppi, eikä muissa hahmoissa oikein ollut tarttumapintaa. 4/5



Gentlemen prefer blondes was hilarious with it's completely emptyheaded and naïve characters. Brave new world was chilling. Liked them both!

Luettuja: Muumipappa ja meri | Readings

Huomasin, että viimeisen puolen vuoden aikana olen viivaillut yli useammankin kirjan To Be Read 100 -listalta, mutta niistä tänne kirjoittaminen on ollut kyllä senkokoisen kiven takana, että sen siirtämiseen tarvittaisiin puskutraktori.

Aloitetaan kevyesti yhdellä ainoalla, katsotaan montako saan hoidettua pois päiväjärjestyksestä ennen vuoden vaihdetta!

Tove Jansson - Muumipappa ja meri (Pappan och havet, 1965)
Minulla on ollut valtavan kauan ammottava aukko muumisivistyksessäni, en ole nimittäin tätä ennen lukenut (ainakaan muistaakseni) yhtään ainoaa alkuperäistä muumitarinaa. Muumipappa ja meri oli synkistä tunnelmistaan huolimatta mukavaa kesälukemista (taisin lukea sen joskus kesä-heinäkuussa), mutta huomasin pian etten oikein osannut samaistua hahmoihin. Kaikki muut hahmot vain ärsyttivät suunnattomasti, Myy oli ainoa jolla tuntui olevan jonkinlaista tolkkua päässään. Pitäisi varmaan lukea muitakin Janssonin teoksia päästäkseni paremmin sisään muumien sielunelämään, mutta jostain syystä luulen, että vähän hölmöt ja naiivit ja omien (suurten) mahojensa ympärillä pyörivät muumit eivät vain ole minun juttuni. Tai sitten en vain ymmärtänyt koko juttua, ehkä olen liian kyyninen lukemaan muumeja, tiedä häntä. 3/5


I read "Moominpappa and Sea" past summer and I found all the moomin characters absolutely annoying. Only one who seemed to have any sense was little My. Maybe I am too cynical for Moomin books, I don't know. Maybe I should give them another go. 

Jotakin punaista, luukku 10 | Something Red, day 10

Yksi lempikirjoistani on Erlend Loen Supernaiivi. Luin sen ensimmäisen kerran pari vuotta sitten ja se oli samaan aikaan hauska, lohdullinen ja samaistuttava. Tuli tunne, että onneksi en ole ainoa nuori humanisti joka etsii elämälleen suuntaa. Taidankin lukea sen joululomalla uudestaan.


One of my favourite novels is Naïve. Super. by Erlend Loe. 

Halloweentunnelmissa | Setting the Halloween Mood

Halloweenia odotellessa on hyvä lukea aihepiiriin sopivaa kirjallisuutta.

Malcolm Birdin Suuri Noitatieto (Witch's Handbook, 1984) oli ala-asteella yksi lempiopuksiani. Kirjan reseptejä piti tietysti testata äidin kanssa ja pitää kavereille halloween-juhlat. Oli melkoinen nostalgiatrippi kerrata polvilumpioiden ja limalammikoiden ohjeita. Birdin piirrokset ovat edelleen hykerryttäviä ja taidanpa kokeilla leipoakin jotain noitaevästä ala-asteaikojen muistoksi. :D


Witch's Handbook by Malcolm Bird was one of my favorite books when I was in elementary school. It was really nostalgic to read it again; I remember trying out the recipes with my mum and throwing a Halloween-party to my friends. It's the right book to set a nice (and not too scary) Halloween mood. 

Luettuja: Eva Ramm - Pölyä aivoissa | Readings

Eva Ramm - Pölyä aivoissa (Med støv på hjernen, 1958)

En ollut koskaan kuullutkaan Evar Rammista ennen kuin siskoni (vai olinko se sittenkin minä itse?) osti Pölyä aivoissa divarista ihan vain hauskan nimen vuoksi. Teos on joka tapauksessa on norjalaisen Rammin tunnetuin romaani, josta on tehty myös  filmatisointi vuonna 1959.

Teos on satiiri, joka pistelee 50-luvun kotirouvia melko terävälläkin neulalla. Päähenkilö, Randi Svendsen, kertoo tarinan aluksi olleensa joskus nuori ja kaunis neito jota miehet piirittivät. Sitten hän meni naimisiin, ja nyt hänen elämänsä keskeisintä sisältöä on pestä kotinsa ikkunat naapuria useammin. Yksissä tuumin koko kerrostalon muut rouvat paheksuvat rouva Grindheimia, joka on kotitöiden suhteen suurpiirteisempi ja - mikä järkyttävintä - sunnuntaipäivällisen parissa raatamisen sijaan lähtee kävelylle perheensä kanssa! 

Pölyä aivoissa oli oikeasti hauska. Se oli myös oivaltava ja kepeydestään huolimatta ajatuksia herättävä. Pidin tosi paljon. 5/5


"Dust on the Brain" is a novel by Norwegian author Eva Ramm. It is an extremely funny satire about cleaning enthusiast housewives and their conflict with their neighbour who doesn't share their values. 

Luettuja | Readings: Philip Roth - Portnoy's Complaint

Edellisen TBR-postauksen jälkeen olen ehtinyt lukea yhtä ja toista ja tarkoitus on ollut kirjoittaakin niistä, mutta se on jäänyt tekemättä siitä yksinkertaisesta syystä että olen hukannut ottamani kuvat. Minulla on tarkka mielikuva siitä, millaiset kuvat tietyistä kirjoista olen ottanut ja millaisissa olosuhteissa, mutta nyt niitä ei enää löydy mistään. Kovin ärsyttävää. Ja ihan periaatteen vuoksi en halua ottaa uusia kuvia, koska olin niihin ottamiini kovin tyytyväinen. No, kyllä ne vielä jostain vastaan tulee.

Philip Roth - Portnoy's Complaint (1969, suom. Portnoyn tauti 1969)

Mutta mitä tähän tuoreimpaan luettuun tulee, puijasin ehkä hieman ja lisäsin Philip Rothin TBR100-listalle vasta sen jälkeen kun olin nähnyt miehestä dokumentin Yle Teemalta. (On muuten katsottavissa Yle Areenassa!) Mutta minkäs teet, Roth alkoi kovasti kiinnostaa ja listallani oli joitain sellaisia teoksia, jotka sinne piti laittaa jotenkin vähän väkisin kun kirjaideat alkoivat loppua kesken. Tuntui siis mielekkäältä ottaa listalta pois jotain epäkiinnostavaa ja lisätä sinne jotain mitä oikeasti haluan lukea.

Rothin tuotanto on niin laaja, että oli vaikeuksia valita, minkä teoksen lukisin. Päädyin Portnoyn tautiin ehkä lähinnä Rothin kertoman taksikuskianekdootin ansiosta (katsokaa dokkari niin tiedätte ;)). Kyseessä on Alexander Portnoy -nimisen nuoren miehen monologi psykoterapeutin vastaanotolla, ja teos aiheutti ilmestyessään melkoista kohua suorasukaisella seksipuheellaan. Päähenkilö on lapsuudenkokemustensa traumatisoima nuori, menestynyt juutalainen jolle seksi on ongelma. Hän kokee jatkuvasti niin sanottua "juutalaista syyllisyyttä", muttei pysty lopettamaan kukasta kukkaan lentämistään.

Vaikka Roth ei haluakaan leimautua "juutalaiskirjailijaksi", hänen aiheensa ovat kuitenkin niin voimakkaasti juutalaiskulttuuriin sidonnaisia että leima on sinänsä täysin perusteltu. Täytyy myöntää että oma tietämykseni juutalaisista muuten kuin toisen maailmansodan kautta on vähintäänkin pintapuolista, joten Rothin lukeminen avasi yhden uuden ulottuvuuden heidän kulttuuristaan.

Portnoyn tauti oli viihdyttävä ja huvittava enkä lainkaan ihmettele, että Rothin terävä kieli on aiheuttanut pöyristystä Yhdysvalloissa (ja varmasti muuallakin) kerran jos toisenkin hänen uransa aikana. Tuli paikoitellen jopa bukowskilaiset fiilikset. Tykkäsin ja aloitin heti perään Ihmisen tahran (The Human Stain, 2000). 4/5

I saw a documentary about Philip Roth on tv and after that I smuggled one of his works onto my To Be Read 100 -list. The book was Portnoy's Complaint and I found it hilarious and sometimes scathing in it's portrayal of Jewish family life. I enjoyed it very much and started reading The Human Stain right after. 

Listalta luettuja | Readings: The House of the Spirits & Rakkautta koleran aikaan

 
Isabel Allende - The House of the Spirits (Henkien talo) 1982 & Gabriel García Márquez - Rakkautta koleran aikaan (Love in the Time of Cholera) 1985

Jostain syystä tuntui itsestään selvältä, että nämä kaksi teosta pitäisi lukea peräkanaa. Tai ehkei se ollut etukäteen suunniteltua, mutta kun lopetin Henkien talon, tuntui jotenkin vaikealta ajatukselta ruveta lukemaan jotain ihan toisesta maailmasta tempaistua. Rakkautta koleran aikaan liikkuu samoissa latinalais-amerikkalaisissa kulttuurimaisemissa, joten se oli helppo ratkaisu jatkoluettavaksi, ei tullut kulttuurishokkia.

Näitä teoksia yhdistää maailmoja ja sukupolvia syleilevä, rönsyilevä ote. Nyt ei siis tosiaankaan puhuta mistään yhdenpäivän romaaneista, vaan vuosikymmeniä kattavista sukueepoksista. Sellainen on varsinkin Henkien talo, joka esittelee lukijalle sen verran monta sukupolvea vaimoja, tyttäriä ja lapsenlapsia, että itse ainakin meinasin välillä pudota kärryiltä. (Vrt. Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys.) Rakkautta koleran aikaan ei juoksuta lukijan eteen samanlaista sukujatkumoa, vaan keskittyy kertomaan kahden ihmisen vuosikymmeniä kestävän rakkaustarinan. Toisinaan tällaisen pohjoismaalaisen lukijan on aavistuksen vaikea samaistua latinalais-amerikkalaiseen ajatuksenjuoksuun ja erilaiseen tapaan hahmottaa aikaa, mutta toisaalta juuri vierautensa vuoksi molemmat teokset olivat kiehtovaa luettavaa. Henkien talo oli paikoitellen varsin synkkääkin luettavaa, erityisesti loppua kohden, mutta Koleran loppuratkaisu sen sijaan jätti lämpimän olon.
Kummallekin arvosanaksi 4/5.


These two novels felt natural to read one after another. Both are almost epic in duration (certainly not one-day novels) and sometimes my Nordic mind was boggled by the Latin-American ideas of time, family and other issues. But it is because of the cultural differences that both of these novels were absolutely fascinating. The House of the Spirits got a little dark toward the end, but Love in the Time of Cholera had a heartwarming ending.  

Kevyttä kesälukemista listalta ja sen ulkopuolelta | Light summer reading

Mökkeilyssä parasta on se, että on aikaa lukea. Maisterijuhlinnan jälkeen vetäydyttiin isännän kanssa mökin rauhaan ja hiljaisuuteen pariksi päiväksi, ja siellä ehdin lueskelemaan läpi kaksi kesäkirjaksi mitä sopivinta opusta: Stephen Chboskyn Elämäni seinäruusuna ja Siri Hustvedtin Kesä ilman miehiä. 

Listalta luettua: Stephen Chbosky - Elämäni seinäruusuna (Perks of Being a Wallflower) 1999

Chboskyn (mies, jolla on mahdoton sukunimi) romaani on kiinnostanut jo kauan, mutta aina kun olisin halunnut lukea sen, kaikki kappaleet ovat olleet lainassa kirjastosta. Ja olen siis yrittänyt monta kertaa vuosien mittaan. Elämäni seinäruusuna on 15-vuotiaan Charlien kasvukertomus, jota on verrattu Sieppariin ruispellossa. Käsittelytapa, teemat ja kertojan piilevä epäluotettavuus ovatkin samankaltaisia molemmissa, mutta yksi merkittävä ero näillä kahdella teoksella on: Siepparia lukiessani en koskaan tunne oloani liian vanhaksi lukemaan sitä. Elämäni seinäruusuna puolestaan keskittyy jotenkin niin piinallisesti nimenomaan 15-vuotiaana olemiseen ja sen ikäisten high school -piireihin, että siinä väkisin tuntee itsensä aivan vanhukseksi. Voin kertoa että samaistumisen tunteet olivat nimittäin melko kaukana. Siitä huolimatta enimmäkseen viihdyin Seinäruusun parissa, ja kiitosta täytyy antaa siitä, että melko rankkoja ja vaikeitakin teemoja on käsitelty ilman, että tarinasta tulee tiiliskivenraskas. Luulen silti, että elokuvaa en halua nähdä. Se voisi olla liian kiusallista äärettömyyksineen. Kaikesta valituksesta huolimatta Elämäni seinäruusuna saa 4/5, koska ei se huono ollut vaikka saikin minut välillä tuntemaan oloni vaivautuneeksi. (Ja englanniksihan se olisi tietysti kannattanut lukea, mutta sitä mahdollisuutta ei kirjasto tarjoillut.)

Listan ulkopuolelta: Siri Hustvedt - Kesä ilman miehiä (Summer without Men) 2011

Vaikka Kaikki mitä rakastin oli vähän pettymys, halusin silti antaa Siri Hustvedtille uuden mahdollisuuden. Kesä ilman miehiä vaikutti sopivalta siihen tarkoitukseen. Teoksessa keski-ikäinen runoilija Mia saa hermoromahduksen, kun hänen miehensä ilmoittaa haluavansa pitää "paussia" avioliitosta. Mia lähtee kesäksi vanhaan kotikaupunkiinsa, missä hän vetää kirjoituspiiriä teinitytöille ja seurustelee äitinsä ja tämän iäkkäiden ystävättärien kanssa. Teoksessa on valtavasti aineksia joiden hyödyntäminen tuntuu jäävän hieman puolitiehen. Erityisesti teinityttöepisodi ja salaperäinen Mr. Nobody jäivät jotenkin irrallisiksi ja tarkoituksettomiksi. Lisäksi tekstiin on ympätty ärsyttävän paljon kaikenlaisia kirjallisia viittauksia niin kaunokirjallisuuden klassikoihin kuin filosofiaankin. Itselleni jäi tunne, että ne eivät palvele millään lailla tarinan kuljetusta vaan ovat lähinnä kirjailijan itsekorostusta ja omaksi huvikseen kikkailua. (Hustvedt on kirjallisuustieteen tohtori, mikä sinänsä selittää tätä taipumusta. Kirjallisuustieteilijät ovat toisinaan aika raivostuttavia kaunokirjailijoina.) Kun nämä viat jättää huomiotta, Kesä ilman miehiä oli kevyttä kesäluettavaa, joka oli enimmäkseen ihan viihdyttävä. Kyllä tällaista mökillä lukee ihan mielikseen. 3/5


Ja kun kerran sattuu olemaan sopivasti sateinen päivä, niin mikäs sen mukavampaa kuin kipaista kirjastoon hakemaan vähän luettavaa! ;)

Two books that I read on our summer cottage: Perks of Being a Wallflower by Stephen Chbosky and Summer Without Men by Siri Hustvedt. Both are nice and easy summer reading with deeper undertones. I can recommend them even though both managed to make me feel awkward or annoyed while reading. 

Listan ulkopuolelta luettua: Matkalaukku | Read outside the TBR100-list: Suitcase

Koska vain ja ainoastaan TBR100-listassa pysyttäytyminen olisi vähintäänkin rajoittunutta ja ikävää, lueskelen välillä jotain muutakin mielenkiintoista mitä vastaan tulee. Kirjallisuuslehti Parnasso on oiva lähde mitä tulee uusien tuttavuuksien bongaamiseen ja sieltäpä sattui silmääni myös maininta Sergei Dovlatovista.  Venäläinen kirjailija on jo edesmennyt, mutta hänen teoksiaan on suomennettu vasta nyt. (En tosin mene vannomaan minkä ikäinen lehti oli kyseessä, minulla on nimittäin luennassa vuosikertoja vuodesta 2010 alkaen epämääräisessä järjestyksessä.)

Matkalaukku (1986) on episodimainen, omaelämäkerrallinen teos jossa käydään läpi Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin muuttaneen päähenkilön pienen matkalaukun sisältöä ja sitä, kuinka sen sisältämät vaatekappaleet ovat hänen haltuunsa päätyneet. Sujuva kerronta ja kiehtovat käänteet varmistivat, että kirja tuli luettua yhdeltä istumalta eräänä gradun valmistumisen jälkeisenä hiljaisena iltapäivänä.

Venäläisessä kirjallisuudessa on jokin sellainen tunnistettava vivahde, josta tietää sen olevan venäläistä vaikkei olisikaan tekijän nimestä tai kansallisuudesta tietoinen. Se sama vivahde löytyi myös Matkalaukusta, joka oli vähän surullinen, vähän ironinen, aika paljon melankolinen ja samaan aikaan hyvin mustalla tavalla humoristinen. Tykkäsin. 4/5

(Ilmeisesti muutkin valistuneet ovat kiinnostuneita Dovlatovista, Matkalaukkuun oli melkoinen varausjono kirjastossa. Kirjailijalta on suomennettu myös toinen teos, Meikäläiset, joka sekin on tarkoitus lukea joskus lähitulevaisuudessa.)

Sometimes I read something outside my To Be Read 100 -list. This time it was Suitcase by Sergei Dovlatov.  It is a story of a man who has migrated to United States from the Soviet Union - or more precisely, it is a story of his suitcase and how he came in possession of it's contents. It was a bit sad, a bit ironic, quite a lot melancholic and at the same time very darkly humorous. And as such, I liked it very much. 

Kevään aikana luettuja | Readings

To Be Read -listan läpi kahlaaminen on edistynyt kevään mittaan pikkuhiljaa, mutta luetuista kirjoista päivittäminen on kyllä unohtunut (tai jäänyt laiskuuden takia) totaalisesti. Viimeksi kun päivitin tilannetta, luettuna oli kuusi kirjaa sadasta. Luettujen määrä on sen jälkeen tuplaantunut, eli tilanne on tällä hetkellä 12/100, jee! :D 

Anna-Leena Härkönen - Akvaariorakkautta
Akvaariorakkautta oli ensimmäinen tämän vuoden puolella lukemani romaani, jolla ei ollut mitään tekoa gradun kanssa. Sen lukaisin syntymäpäiväni kunniaksi, jolloin valintaperusteena oli lähinnä nopealukuisuus. Totesin, että tämän näytön perusteella minusta ei tullut Härkösen suurta fania. Lähinnä tuli jotenkin tirkistelijäolo. 2/5

Paul Auster - New York -trilogia
Tämä kai periaatteessa pitäisi laskea kolmeksi eri teokseksi, mutta koska oma versioni on yksissä kansissa niin se menee nyt sitten yhdestä. Sen verran monisyistä dekkarisettiä New York oli, ettei gradun rasittamat aivot oikein jaksaneet vaivautua saamaan ihan kaikkia vivahteita irti. Luultavasti koko höskä pitäisi lukea toiseen kertaan että homma alkaisi avautua. Selkeiden juonikuvioiden ja suorasukaisten vastausten ystäville New York -trilogia ei ehkä ole ykkösluettavaa. Tämän perusteella en ehkä vaivaudu lukemaan enempää Austeria. 3/5

George Orwell - Eläinten vallankumous (Animal Farm)

Nyt on tämäkin klassikko luettu ja sen lopputulema oli oikeastaan jo tiedossa: ihmiset on sikoja. En suuremmin syttynyt. 3/5

Sylvia Plath - Lasikellon alla (The Bell Jar)

Plathin runoutta en ole lukenut, mutta omaelämäkerrallinen Lasikellon alla ei ennakkotietojen puutteesta kärsinyt. Nuoren naisen mielisairauden kuvaus on kirjoitettu liikuttavan suorasukaisesti. Tämä oli pitkästä aikaa sellainen romaani, jonka lukemista ei olisi halunnut jättää kesken vaan sen olisi halunnut lukea yhdeltä istumalta kokonaan. 5/5

Haruki Murakami - Kafka rannalla (Kafka on the Shore)

Vähäsen hätkähdin kirjan paksuutta kun hain sen kirjastosta, mutta Kafka rannalla oli niin mukaansatempaava että tiiliskivikaliiberi ei paljon haitannut. Viime keväänä lukemani Norwegian Wood oli ihan erilaista Murakamia, ja vaikka pidin kovasti siitäkin niin silti Kafkan maaginen realismi (sanotaan sitä nyt vaikka siksi) toimi jotenkin vielä paremmin. Vaikka kyseessä oli taas yksi nuoren miehen coming-of-age-story, se ei oikeastaan vieraannuttanut kun puitteet kuitenkin olivat niin mystiset että kasvutarina jäi siihen nähden jopa toissijaiseksi. Luen ehdottomasti lisää Murakamia. 5/5 

Jonathan Safran Foer - Extremely Loud and Incredibly Close

Tämän ostin Tanskasta takakonttikirppikseltä  rouvalta, joka oli asunut vuosia Tanskassa mutta oli nyt muuttamassa takaisin Yhdysvaltoihin. Aloitin kirjan lukemisen jo viime syksynä, mutta sen lukeminen edistyi tosi hitaasti koska luin sitä vain maalla käydessäni. Extremely Loud vaatisi ehkä intensiivisemmän lukemisen että se pääsisi parhaiten oikeuksiinsa, mutta vaikka luin sitä harvakseltaan, se teki silti joka kerta vaikutuksen. Toimi paremmin kuin Everything Is Illuminated. Tykkäsin. 4/5 

These are the books I have read this year. Now I have gone through 12 of 100 books to read. I hope to pick up the pace now that I don't have to read for studies any more. My favourite of these six books was maybe Kafka on the Shore, even though The Bell Jar was also touching.  

Reissukuvia | Pics from the Trip: Winchester, Stonehenge & Old Sarum

Hiiohoi, seuraa taas kuvasarrja Englannin ihmeistä!

Reissun kolmantena päivänä eli lauantaina otettiin vuokrarenkaat alle (isä hoiti ajamisen, ite en ois ehkä ihan tohtinut lähteä kokeilemaan onneani Englannin liikenteessä) ja tehtiin pieni reissu Chichesterin ulkopuolelle. 

Ensimmäinen kohde oli Winchester, jolla ei tiettävästi ole mitään tekemistä sen kiväärin kanssa.

Käytiin ihmettelemässä William Valloittajan 1000-luvulla rakennuttamaa keskiaikaista linnaa, jonka seinällä roikkuu kuningas Arthurin pyöreä pöytä. Koska Arthur on enemmän ja vähemmän legenda, pöytäkään ei ehkä ole ihan aitoa kamaa mutta jännähän tuo oli nähdä.

Päivä oli harvinaisen nätti ja aurinkoinen, paikalliset hengasi puistoissa t-paitasillaan. Meitsit tunsi juuri ja juuri olonsa mukavaksi kun oli kolme tai neljä kerrosta vaatetta päällä. :P

Keskustasta iso osa oli mukavasti kävelykatua. Oli kivasti katusoittajia ja markkinameininkiä ja vanhoja taloja. Käytiin West Cornwall Pasty Companyssa syömässä. Testasin cornish pastyn ja totesin että ihan jees.

KISU!

Se ei oo kaupunki eikä mikään josta ei löydy antikvariaattia. Nämä englantilaiset kirjakaupat on hauskan pieniä, ahtaita, monikerroksisia ja täyteen tungettuja paikkoja joissa voisi tuhlata ihan sikana aikaa. Täältä löytyi mukaan Oscar Wilden Picture of Dorian Gray hintaan £1.50. Ei paha. Olikin Tescosta ostetun teepaketin lisäksi ainoa asia jonka ostin itselleni koko reissulta. 

Winchesteristä suunnattiin katsomaan Stonehengeä. Kuten kuvasta näkyy, iso valtatie menee ihan kivirakennelman vierestä. Tosi tunnelmallista ja mystistä. Kaunis sää ja paikallisten pääsiäislomat oli houkutellut paikalle pari muutakin turistia meidän lisäksi. 

Turistipönötys. Huomautettakoon, että kaulassa roikkuu audio guide eikä kamera, se nyt olisi jo vähän liikaa.

Stonehengeltä ajeltiin Salisburyn suuntaan ja käytiin katsomassa taas yhtä paikkaa jonka kanssa William Valloittajalla on ollut tekemistä. Se kaveri ehti kyllä joka paikkaan.

Old Sarum on siis kukkula, jonka laella on ollut puolustuslinnake ja sen ulkopuolella katedraali. Yläpuolella olevassa kuvassa näkyy katedraalin ääriviivat. Paikka oli nähtävästi paikallisten suosima ulkoilualue.

Linnakkeen seinistä ei ole enää paljon jäljellä.

Komeat oli kyllä maisemat.

Tulossa on vielä ainakin kuvia Yorkista ja pohjois-Englannin nummilta. Stay tuned!

On the third day of our trip we rented a car and drove to see Winchester, Stonehenge and Old Sarum near Salisbury. The day was very nice and the locals were hanging out in t-shirts! Crazy englishmen.