maanantai 24. helmikuuta 2014

| Luettuja: Do Androids Dream of Electric Sheep?

Philip K. Dick - Do Androids Dream of Electric Sheep? (1968)

Vuoden ensimmäinen luettu oli tieteiskirjailija Philip K. Dickin Do Androids Dream of Electric Sheep, joka on kuin onkin suomennettu nimellä Palkkionmetsästäjä vuonna 1989. Itsehän elin siinä uskossa, ettei sitä ole lainkaan suomennettu, mutta olin väärässä. Romaaniin pohjautuu myös Ridley Scottin ohjaama elokuva Blade Runner (1982), joka sai ihan uusia vivahteita nyt kun olen perehtynyt myös alkuteokseen. Luonnollisesti leffa piti päästä tapittamaan uusiksi heti kun sain kirjan luettua ja onhan se aika karsittu versio romaanin teemoista, mutta kyllä sen silti samaksi tarinaksi tunnistaa.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat dystooppiseen maailmaan, jossa suurin osa ihmiskunnasta on muuttanut Marsin siirtokuntiin ja Maahan ovat jääneet vain köyhät ja kipeät. Suurin aarre Maassa ovat eläimet, jotka ovat käyneet kovin harvinaisiksi. Oikea, elävä eläin on statussymboli, jollaista kaikki havittelevat mutta joihin useimmilla ei ole varaa. Sen vuoksi monet hoitavat keinoeläimiä, sähköisiä kissoja, vuohia ja lampaita elätellen unelmaa oikeasta eläimestä. Myös romaanin päähenkilö, palkkionmetsästäjä Rick Deckard, haaveilee eläimen omistamisesta ja tämän vuoksi hän ottaa vastaan mahdottomalta vaikuttavan tehtävän "päästää eläkkeelle" joukon superälykkäitä Nexus-6 -androideja.

Siinä missä Blade Runner on (luonnollisesti) melkoista toimintaa, romaanissa toiminta jää moraalisten ja filosofisten pohdintojen jalkoihin. Deckard pohtii hartaasti muun muassa ihmisen ja androidin eroja ja yhtenevyyksiä ja sitä, onko androidin tappaminen sama kuin tappaisi ihmisen.

Do Androids Dream.... on viisas, näkemyksellinen ja kiehtova romaani, tykkäsin. Kovasti.  5/5


sunnuntai 23. helmikuuta 2014

| Lamppu katossa eli miltä makkarissa näyttää nykyisin







Siellä se kirppislamppu nyt on, paikallaan makkarin katossa. Jee! Ei tarvii enää kuunnella sen entisen rumiluksen ärsyttävää surinaa ja törinää. Oli nimittäin niin äänekäs valaisin ettei mitään järkeä, ja jos sen halusi saada vaikenemaan, piti kiivetä sängylle ja hutkia sitä sopivasta kohtaa sopivan väkivaltaisesti. Joskus se auttoi, yleensä ei. Kyseessä oli siis edellisen asukkaan tänne jättämä neljän spotin rökötin, joita 2000-luvun alussa näki vähän joka paikassa. Samanlainen mutta suurempi viritys on edelleen meidän olohuoneen katossa ja olen kyllä sitä mieltä että sekin tulee saamaan lähdöt heti kun löytyy mieleinen vaihtoehto tilalle.

tiistai 18. helmikuuta 2014

| Limekeksit teen kaveriksi


Teen kanssa pitää olla keksejä. Piste.

Pekaanipähkinä-suklaakeksit on olleet hyvin jees, mutta tässäpä vähän raikkaampi vaihtoehto joka on ihan yhtä näpsä ja nopsa:

Limekeksit (n. 40kpl) 

  • 3 dl vehnäjauhoja
  • 1/2 tl soodaa
  • 1/2 tl leivinjauhetta
  • 125 g pehmeää voita
  • 2 dl sokeria
  • 1 muna
  • 1-2 limen kuori + mehu (riippuen siitä miten vahvan limen maun haluaa)
  • 1 tl vaniljauutetta tai 2 tl vaniljasokeria
Sekoita kuivat aineet keskenään. Vatkaa pehmeä voi ja sokeri vaaleaksi vaahdoksi. Vatkaa joukkoon muna. Pese limet kuumalla vedellä ja raasta limenkuoret taikinan joukkoon. Purista sekaan myös limen mehu ja lisää vaniljauute. (Jos käytät vaniljasokeria, sen voi laittaa sokerin joukkoon.) Sekoita kuivat aineet märkiin. 

Pyörittele taikinasta pieniä palloja, kierittele sokerissa (multa unohtui tämä vaihe kokonaan, ei siis mitenkään olennaista) ja asettele pellille niin että jää leviämisvaraa. Paista 175 asteessa noin 8 minuuttia. 

Alkuperäinen ohje löytyi Masutoaitemu-blogista. Ilmeisesti meidän kahden kekseissä on pieni kokoero, sillä tuo oma satsini on puolikas alkuperäisestä, ja siinä missä minun puolikkaastani tuli 40 pikkuleipää, masutoaitemun kokonaisesta annoksesta tuli 25kpl. :D 



sunnuntai 16. helmikuuta 2014

| Kirppislamppu makkariin

Nyt voi melkein sanoa että tein kirppikseltä löydön. Käytiin toverin kanssa sunnuntaikirppistelemässä ja siltä reissulta löytyi lopultakin uusi valaisin meidän makkariin. Olipas onni että satuin vilkaisemaan ylös oikealla kohtaa, tämä oli nimittäin yhden myyntipaikan ylähyllyssä ja normaalisti viiletän kirppiksillä nenä maata kohden siinä toivossa että lattianrajasta löytyisi jotain kiinnostavaa.  Tarralappu kertoi tämän olevan Virvatuli-valaisimien malli Retro, alun perin liki satasen varjostin mutta nyt hintaa oli vain kymmenen euroa. Ei paha, ei yhtään paha. Nyt vaan pitää käydä kaupasta sopiva lamppu ja ei muuta kun kattoon hops.


PS. Tuolla Virvatulen sivuilla oli paljon aika ihania valaisimia, ehkä etsiskelen sieltä myös keittiöön lampun. Ehkä siis muutan pellavalakanarahaston lampunvarjostinrahastoksi. En nimittäin usko että toista kertaa käy niin hyvä säkä että kirppikseltä löytyisi.


perjantai 14. helmikuuta 2014

| Surullisin päivä kuvina -yritys hetkeen




Miten tehdään mahdollisimman surkea päivä kuvina -postaus?
1. Keksi koko ajatus vasta puolilta päivin.
2. Ota tasan kaksi kuvaa ja unohda autuaasti koko homma lopuksi päivää.

Näin minulle kävi eilen. Tarkoitus hyvä, toteutus ei niinkään. Mutta kerrottakoon, että aamulla lähdin vaihteeksi harjoittelupaikan sijasta kouluun ja siellä istua napotin klo 15 saakka. Aamupäivällä kyttäsin Leijonien peliä ja Ilosaarirockin bändijulkistuksia samalla kun kuuntelin puolella korvalla, mitä kaikkea jännää löytyykään Patentti- ja rekisterihallituksen sivuilta. Olin aika tyytyväinen molempiin, siis jääkiekkotuloksiin ja Rokin esiintyjiin (katso ensimmäinen kuva). Koulun jälkeen kävin kotona syömässä (katso toinen kuva) ja sitten lähdin kaupunkiin. Kävin ostamassa leffalipun ja ennen elokuvan alkua käytin puoli tuntia käpistelemällä neuleita vaatekaupoilla mutten ostanut mitään. Itse elokuva, Spike Jonzen Her oli erinomainen. (Suosittelen lämpimästi ja soisin vaikka parit Oscaritkin.) Sitten ajelin kotiin ja koukkasin suihkun kautta nukkumaan.

Eilen oli toisin sanoen sellainen päivä, josta olisi voinut saada huomattavasti kiehtovammankin postauksen, mutta tämä on taas malliesimerkki siitä, miten asioita ei kuulu tehdä.

perjantai 7. helmikuuta 2014

| Musta Lintu -korvikset


Suoritin pientä itseni lahjomista sen kunniaksi, että viisaudenhampaiden poistamiset on nyt minun osaltani suoritettu. Oli se sen verran pelottavaa ja inhottavaa, että kyllä siitä hyvästä sietääkin palkinto lohjeta.

Näistä Nousevan Myrskyn Musta Lintu -korvakoruista olin haaveillut jo varmaan vuoden päivät. Täytyy myöntää, että blogimainonnan ansiotahan tämä on ihan totaalisesti. En minä missään muualla ole kyseiseen brändiin törmännyt, mutta kun blogissa jos toisessakin näkyi viime syksynä(köhän se oli?) Nousevan Myrskyn kauniita kierrätyskoruja (tehty vanhoista polkupyörän sisäkumeista!), niin altistuksen myötä miellyin yksinkertaiseen muotokieleen ja luonnosta lähteneisiin aiheisiin.

Tänä jouluna Nousevan Myrskyn korut olivat myös joulutoivelistallani, mutta kun joulupukki ei tarttunut vihjeeseen niin päätin suoda itse itselleni tämän lahjan. Ehkä hankin myös Musta Lintu -riipuksen kun seuraavan kerran on aika palkita itseäni jostain hienosta suorituksesta.

Ensimmäisen kerran korvikset pääsevät käyttöön tänään, kun lähdetään akkaporukassa juhlistamaan toverin viimeisiä kaksikymppisiä.


PS. Pikaisen kokeilun perusteella pitää vielä kehaista, että massiivisesta ulkonäöstään huolimatta nämä korvikset on ihanan kevyet, ei nimittäin veny korvalehdet kohti lattiaa näiden kanssa.

tiistai 4. helmikuuta 2014

| Sälähyllyn päivitys

Jatkumopostaus! Kun kerran keittiön sälähylly häämötti taustalla sekä kalenteri- että kellopostauksessa, niin ajattelin että no katsellaan sitäkin nyt sitten vielä vähän lähempää.



Kun loppiaisena raivasin joulun pois, kämppä jäi vähän rempalleen mutta tiesin, että into kodin laittamiseen palaa kyllä kunhan valoa (ja aikaa) on vähän enemmän. Siksi toisekseen silloin ei suuremmin kiinnostanut viritellä mitään erityistä, kun tiesin olevani poissa suurimman osan tammikuuta.

Ja niinhän siinä kävi, että heti maalta palattuani aloin innolla sipistää ja siivota ja siirrellä purnukoita. Isäntä vähän naureskeli kun sompailin tavaroita tuohon keittiön hyllyyn ja täytyy myöntää että kyllähän se ehkä vähän hölmöltä näytti. Mutta jostain se on ihmisen ilonsa revittävä, vaikka sitten purkkien sentintarkasta siirtelystä.

Ylähyllyllä on kaasonlahjaksi saatu korupuu, kirppikseltä löytyneet kermanekka ja sokerikko ja vanha sillipurkki joka toimittaa tuikkupurkin virkaa. Toisella hyllyllä nököttää ihmeen sitkeä anopinhammas kirppislöytökattilassa, tuliaisiksi saamani teerasia ja joltain aiemmalta reissulta tuliaisina tuotu Theravada-buddha. Alahyllyssä on pysyvällä paikalla Kotiruoka-kirja, koska siitä tarvitsee säännöllisin väliajoin tarkistaa määriä tai paistoaikoja ihan perusruuillekin. Kynäpurkki on toinen vakio, koska kynä pitää aina olla saapuvilla kun tulee mieleen jotain puutelistaan lisättävää. (Paperi sitä varten on jääkaapin ovessa.) Kastelukannu pyörii milloin missäkin, joten annoin sille nyt ihan oman paikan tuosta hyllyltä.

Saa nähdä miten pitkään tämä säläkokoelma säilyy tällaisena ennen kuin seuraavan kerran tekee mieli pelata Tetristä.

maanantai 3. helmikuuta 2014

| Lisää ajanhallintaa



Ihan käsittämätöntä miten tuo sää muuttui kuin nappia painamalla saman tien kun kuukausi vaihtui. Pakkanen ja aurinko vaihtui harmauteen ja *yyh* lumisateeseen. Ei ois tarvinnut.

Mutta niin, kalenteripostauksen toisessa kuvassa näkyi vielä yksi ajanhallintaväline joka tuli taloon ihan vastikään. Olen kaivannut meidän keittiöön kelloa leivonta- ja ruuanlaittohommia helpottamaan, mutta vuoden verran siihen meni ennen kuin löytyi sopiva yksilö. Mikä masentavinta, kiersin kirppikset, selasin netin ja pällistelin Tampereella jo kiinni olevien kauppojen ikkunoita siinä toivossa, että löytäisin mieleiseni kellon. Harkitsin vähän kalliimpiakin vaihtoehtoja ja etsin Pinterestistä kaikki mahdolliset DIY-vaihtoehdot.

Ja mistä löytyi se sopiva kello? No Ikeasta. Voi terve.

Asiaa punnittuani tulin siihen tulokseen, että miksi tehdä elämästä kallista ja hankalaa, jos kerran se Ikea-versio oikeasti miellyttää silmää? Annoin periksi, onhan meillä muutakin Ikea-sälää. Kunhan ei tule tavaksi.

PS. Jäi vaivaamaan nuo sormenjäljet tuolla kellon kehyksessä niin paljon, että piti kiivetä jakkaralle mikrokuituliinan kanssa ja jynssätä ne pois.

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

| DIY seinäkalenteri



Kalenterihommat oli tänä vuonna vähän retuperällä. En oikein löytänyt kaupoista tai netistä mieleisen näköistä kalenteria, johon olisin raaskinut investoida. Sitten syttyi taas idealamppu ja selvisin kalenterihommasta käyttämättä ollenkaan rahnaa.

Pohjana käytin viime kesänä tekemääni klipsitaulua/keräilyalustaa/clipboardia, joka puolisen vuotta pyöri milloin missäkin nurkassa kun sille ei ollut omaa paikkaa. Viime näkemällä, joka oli joulun jälkeen, se näytti tältä. En ollut siihen mitenkään erityisen ihastunut ja se oli kiero kuin korkkiruuvi. Suoristaminen onnistui liimaamalla taustalle kaksi puurimaa, joihin oli helppo kiinnittää myös ripustuslenkki. Sitten maalasin koko höskän pinnatuolista yli jääneellä mustalla Helmi-kalustemaalilla. Johan alkoi näyttää paremmalta!

Kuvitukseksi valitsin nurkissa pyörineistä lehdistä hienoimpia kuvia ja pääsin lopultakin heittämään lehdenraadot pois. Niitä tuli säilöttyä ihan vain sitä varten että noita kuvia saattaisi joskus tarvita johonkin.

Kalenterisivut tulostin Valkoinen Harmaja -blogista. Toinen hieno ladattava ja tulostettava kalenteri löytyy Jasmine-blogista. Sen bongasin RAW design blogin kautta vasta kun oma kalenterini oli jo printattu ja seinällä, mutta vinkkivinkkisenä jos joku muukin on vielä kalenteria vailla.

Ripustukseen käytettävät klipsit kiinnitin tauluun kaksipuolisella teipillä, ja siinäpä se. Kerrankin pääsee valitsemaan kalenteriin just sellaiset kuvat joita itse haluaa katsella. Yleensä kaikissa kalentereissa on muutama hieno kuva ja sitten loput kuukaudet on mälsiä, nyt saa syyttää ihan itseään jos kuvat ei miellytä.

lauantai 1. helmikuuta 2014

| Sohvapöytä, final cut



Ensisilmäyksestä suoraan lopputulokseen. Tuossapa se nyt möllöttää, keskellä olohuonetta. Vähän kömpelö ja harmaahan se on ja vähän osumaakin ottanut, mutta semmoisena just hyvä. Semmoisena minä siitä tykkään.

Kansi on paksua liimapuuta jonka isäntä suti harmaalla öljyvahalla. Kannen saa nostettua pois ja pöydän sisään mahtuu mukavasti cd-levyjä, dvd:itä ja aikakauslehtiä, kaikkea sellaista mitä ei akuutisti tarvitse mutta joita ei halua heittää poiskaan.

Lieneekö aikuistumisen merkki, että ostin vaaleanpunaisia neilikoita koska ne sopivat kauniisti pöydän harmaan pinnan kanssa. Aikaisemmassa elämässänihän olen vältellyt kaikkea vaaleanpunaista kuin ruttoa, mitä lie tyttöbakteerien pelkoa ollut. (Vaaleanpunaisia vaatekappaleita en tosin vieläkään kykene kuvittelemaan päälleni, mutta kukissa se on jo ihan hyväksyttävä väri.)

Mutta nyt kun sohvapöytäkin on pantu uusiksi, alkaa projektit loppua. Tai ainakaan tällä hetkellä ei ole mitään erityistä muutoskohdetta mielen päällä muhimassa, mikä on hyvin jännä tunne sekin. Kyllähän sitä aina jotain pientä kippojen ja kuppien siirtelyä löytyy jos oikein alkaa sisustusvimma vaivaamaan, mutta tällä hetkellä olen mieltälämmittävän tyytyväinen siihen miltä meidän kotikolo näyttää.