| Makkarin uudet matot ja pohdintaa marttailuilmiöstä

Meidän makkariin tuli uudet, itsetehdyt matot kevään korvilla. Muuttivat kummasti makkarin ilmettä, ainakin omissa silmissä. Tuli taas pykälän verran kodikkaampaa.

(Entisistä, vaaleansinisistä matoista näky vilauksia vanhoissa makkaripostauksissa.)

Mattoja kutoessani huomasin pohtivani, että omaan lapsuuteen kuului sellaisia jänniä itsestäänselvyyksiä, jotka eivät toisille ihmisille ole lainkaan itsestäänselviä asioita. Niin kuin nyt se, että meille ei koskaan ostettu marjoja kaupasta, kun mummo, ukki ja äiti kantoivat niitä metsästä ja omasta puutarhasta pakkaset täyteen. Toisille itse kerätyt marjat ovat harvinaista herkkua. Toinen tällainen itsestäänselvyys oli se, että eihän kukaan osta mattoja. Molemmat mummot, äiti ja monet muut lähipiirin naiset olivat kaikki käteviä käsistään, useammilla oli omat kangaspuut ja niin ollen meidänkin aitan hyllyt notkuivat (ja notkuvat edelleen) itsetehtyjen räsymattojen painosta. Kuka siinä muka kaupan mattoja tarvitsee? Kangaspuita paukutellessani totesin olevani tyytyväinen, suorastaan hivenen omahyväinen siitä, että olen oppinut kutomaan mattoja jo lapsena ja hallitsen taidon edelleen - en mitenkään erityisen taidokkaasti, mutta kyllähän noiden päällä kävelee.

Nykyisin kun kaikenlainen kotoilu, hortoilu, marttailu ja muu itsetekeminen on suosittua, monet leimaavat sen hipsteri-ilmiöksi, trendiksi, joka pian menee ohi. Minä luulen, että se ei ole vain ohimenevää tai pelkästään muoti-ilmiö, johon ihmiset ovat lähteneet mukaan ollakseen trendikkäitä. Minä luulen, että se on seurausta juuri siitä, että minunlaiseni nuoret ihmiset ovat tulleet ikään, jossa oman kodin perustaminen ja sen laittaminen ovat tulleet ajankohtaisiksi ja nuorena opitut taidot tulevat taas käyttöön. Eihän juuri ketään 15-20-ikävuoden tienoilla kiinnosta mattojen kutominen tai marjastaminen, silloin on muutakin ajateltavaa. Mutta kun 25. ikävuosi on tullut ja mennyt, baarissa käyminen menettää hohtonsa ja marjametsä ja kangaspuut alkavat vetää puoleensa ihan uudella tavalla. Näin minä tämän ajattelin.

PS. Näihin mattoihin ei tosiaan ole käytetty pätkääkään ostokuteita, vaan ekologian ja perinteen hengessä (ja koska vanhoja kuteita löytyy nurkista aivan tolkuttomia määriä ostamattakin) ne on tehty kokonaan vanhoista tekstiileistä leikatusta kuteesta.

| Täydellisten kiilakorkojen metsästys on ohi

Tämmöiset ne nyt sitten on. Aika lähellä ennalta visioimaani täydellisyyttä, vaikka tuo pohja nyt ei juuttinaruviimeistelty olekaan. Kai se on myönnettävä, että elämässä on tehtävä joskus kompromisseja.

Nämä on ne Kaiion kengät, joista edellisessä postauksessa mainitsin, että kävin Sokoksella kokeilemassa mutta liukkaan oloisen pohjan takia en ollut vielä vakuuttunut.

Siinä vaiheessa, kun kolmannen kerran löysin itseni Sokkarilta tepastelemasta ympäriinsä nämä jalassa, totesin että eiköhän se ole ostopäätöksen aika. Koska hei, ne on - enkä voi painottaa tätä liikaa - Mukavat. Jalassa. Kapeajalkaisena ei ole mitenkään itsestään selvää, että kaupasta löytyisi omaan jalkaan sopivalla lestillä varustettuja sandaaleja. Talvikengät ja tennarit voi hätätilassa korjata sopiviksi pohjallisilla ja villasukilla, mutta sandaalien kohdalla se ei ole ihan ykkösvaihtoehto. Mutta nämä istuu kuin valettu! Ja nahka on ihanan pehmeää ja sisäpohja on ihanan pehmeä ja vaikka tein kaikkien sääntöjen vastaisesti ja laitoin nämä ensimmäistä kertaa jalkaan yo-juhlapäiväksi, ei koko päivän sipsuttelun jälkeenkään ahistanut, puristanut eikä hiertänyt yhtikäs mistään. Se jos mikä on täydellisen kengän merkki.

Ja onhan ne hei ihan sikahienot.

Nyt vaan niitä lämpimiä kelejä tänne kiitos että meitsi tarkenee paljain varpain uusissa, kauniissa sandaaleissani!

| Täydellisten kiilakorkosandaalien metsästys

Tiedättekös, kun on etsinyt viimeiset kolme vuotta Niitä Täydellisiä kiilakorkosandaaleja, siinä on ehtinyt moneen kertaan luopua toivosta. Siinä on myös moneen kertaan ehtinyt kyseenalaistaa koko jalkineiden tarpeellisuuden, varsinkin kun Suomessa noin kaksi kuukautta vuodessa on sellaisia, jolloin ehkä saattaa olla sellaiset säät että kiilakorkosandaalien käyttäminen ylipäätään on järkevää tai mahdollista.

Mutta koska tämä päähänpinttymä on ollut näinkin pitkäkestoinen, en ole luopunut ajatuksesta vaan etsin edelleen. Etsintä on vaikeaa siksi, että en halua enää missään vaate- tai kenkäasioissa tyytyä ihankivaan vaan hankintojen pitää olla just eikä melkein. Kenkienkin pitää olla sellaiset, että joka kertaa kun katsoo jalkojaan, tulee se fiilis että hitsi vie, onpa huiput kengät.

Malliyksilöt: Delman Trish  Sandal ja Söfft Pahana Espadrille 

Tämän kevään etsiskelyt tuottivat tällaisia tuloksia. Nämä kaksi paria ovat malliyksilöitä, Juuri Sellaisia joita olen etsinyt. Kriteerilistalta löytyy muun muassa tällaisia vaatimuksia:

Täydellisissä sandaaleissa on

• Sopivasti korkoa platformin kanssa
• Juuttinaruviimeistelty korko joka tekee kengistä sopivan arkiset etteivät ne jää käyttämättä sen takia että niistä tulee liian juhlava olo
• Konjakinruskea väri (yllätys?)
• Riittävän yksinkertainen ja kevyt/siro/ilmava (miten tätä nyt luonnehtisi) päälliosa joka miellyttää omaa silmää 
• Ja olishan se kiva että ne olisi myös hyvät jalassa

Mutta kuten arvata saattaa, näissäkin kengissä on omat MUTTAnsa: liian kallis hinta ja huono saatavuus (tilattava jenkeistä, ja edellinen jenkkitilaus tulliseikkailuineen on vielä liian tuoreessa muistissa että lähtisin koettamaan onneani uudestaan). Joka tapauksessa, tässä vaiheessa en vielä ole niin epätoivoinen, että maksaisin yli sata euroa sandaaleista, joille tulee hyvin rajallisesti käyttökertoja vuodessa.

Tässä kokoelmassa on sitten kattava otos ihankivoja, jotka eivät kuitenkaan ole täydellisiä. On vääränlainen pohja, väärän värinen päällinen, kapeaan jalkaan liian väljä lesti ja niin edelleen ja niin edelleen.

Ylhäällä vasemmalla Art Ibiza, oikealla Bronx
Keskellä vasemmalla Andiamo Liv, oikealla Keys Ocra
Alhaalla vasemmalla Jonak, oikealla Aldo Maslianico

Kävin myös Sokoksella kokeilemassa Kaiion kiilakorkoja (joista oli muuten aika pitkälti mahdotonta löytää netistä kuvaa O_o), jotka melkein vastasivat odotuksia ja olivat vieläpä mukavat jalassa! Oikeastaan ainoa syy, minkä takia ne jäivät vielä kauppaan, oli kovan ja liukkaan oloinen pohja. Sama vika oli myös noissa Andiamon Liveissä, tosin niitä en ole kokeillut jalkaan, hypistelin vain pikaisesti ohimennen ja tuomitsin pohjan kovan oloiseksi.Tietysti kesäkengillähän ei ole tarkoituskaan seikkailla liukkailla keleillä, mutta epäilen että esimerkiksi markettien laattalattiat saattavat koitua kohtalokkaaksi muovipohjaisilla korokepohjilla sipsuttelijalle. Käytännöllisyyttä ei sovi unohtaa. Etsinnät siis jatkuvat.

Mites muilla, onko havaittavissa samaa ongelmaa että kun on liian tarkka visio siitä mitä haluaa, sitä ei sitten löydy mistään? Mulla tämä on hyvin yleinen ongelma myös muissa kuin kenkäasioissa, valitettavasti. -_-

| Vietnam, osa 4: Hoi An pimeän aikaan

Vielä riittää Vietnamin terveisiä! Tällä kertaa kuvatunnelmia Hoi Anin vanhasta kaupungista pimeän aikaan, sillä silloin kaupunki oli kaikkein kauneimmillaan. Monissa kuvissa näkyvät silkkilyhdyt ovat ehkä Se Juttu josta Hoi An tunnetaan. Lyhdyt valmistetaan kaupungissa käsityönä ja niitä riippuu joka paikassa. Ymmärsin, että kaupunginhallitus tai sitä vastaava päättävä elin edellyttää kaikkia vanhan kaupungin alueen yrittäjiä ripustamaan liikkeensä eteen vähintään yhden lyhdyn perinteen vaalimiseksi. (Ja pitihän sellainen itsellekin ostaa kotiin tuliaisiksi - siitäkin huolimatta, etten edelleenkään tiedä mihin sen ripustaisin.)

Elämää iltatorilla

  

  

Ilta-aikaan vanhan kaupungin alueella oli mopoilla ajaminen kielletty, joten kaupungilla oli mukavampaa ja rauhallisempaa käppäillä kuin päivällä. Kaupustelijoita oli jonkin verran, mutta ei riesaksi asti.

Voinette kuvitella, miten vaikeaa oli valita kaikkien näiden kauniiden värien joukosta vain YKSI kotiin vietäväksi! Minä kun olisin halunnut ne kaikki. :'<

Aikaisemmat Vietnam-postaukset:
Osa 1: Ho Chi Minh City (Saigon)
Osa 2: Hoi An (päivä)
Osa 3: Ruoka

| Pääsiäisen aikaan

Pääsiäisenä nähtiin kavereita ja perhettä, käytiin keikoilla (22-pistepirkko ja Disco Ensemble), ulkoiltiin ja köllöteltiin kotosalla. Siinähän sitä olikin neljälle vapaapäivälle just sopivasti ohjelmaa.

Kaupungissa oli vielä lauantaina jotensakin harmaata ja valjua, mutta jännällä tavalla hirmu kaunista. Päivää tai paria sen jälkeen kun tehtiin tämä kävelylenkki, huomasin Facebookissa jonkin kampanjan, jossa joensuulaisia patisteltiin kävelemään kaupungille että kaupunkikuvaan tulisi lisää elämää. Way ahead of you! Mutta tottahan se on, että esimerkiksi jokiranta on nykyisellään ihan hirmu kiva miljöö pienelle iltakävelylle ja olisihan siellä mukava nähdä enemmänkin elämää.

Sunnuntaina käytiin maalla (syömässä äitin ruokia namnam) ja auringonpaiste teki heti maailmasta värikkäämmän! Varsinkin metsässä oli jo mukavan vihreää, kun kömmittiin kurkistamaan joko puro on sulanut. Ja olihan se! Tosin vasta lyhyeltä pätkältä, mutta kuitenkin.

Mites teidän pääsiäinen meni?

***

Huomasin noita kuvia käsitellessäni, että kameran linssissä on tahra joka on tehnyt jokaiseen kuvaan harmaan läntin. Sitä sai sitten jynssätä jo otetuista kuvista kuvankäsittelyn avulla, yh. Pitäis ehkä jynssätä myös rievun kanssa linssiä, että välttyis vastaisuudessa moiselta projektilta.

| Milloin tästä tuli näin vaikeaa?

Ihanaa, että vaatteita voi taas viedä ulos tuulettumaan ilman, että tarvitsee ensin pukeutua eskimoksi. Talvi saikin jo riittää.

Tiedättekös kuomat, jostain syystä bloggaamisen pariin palaaminen tuntuu jotenkin kauhean vaikealta siihen nähden, että tämänhän pitäisi olla kivaa.

Ei vain tunnu olevan asiaa. Tosin tämäkin teksti meinasi muuttua saarnaksi vaatteiden hoidosta ja siitä, miten tuulettaminen vähentää pyykinpesun tarvetta. Kirveen alle meni sekin luonnos.

Vaatekaapissa sen enempää kuin kotonakaan ei tapahdu  mitään ja vaikka tapahtuisikin, se ei tunnu enää niin tärkeältä että siitä kannattaisi laatia kokonainen blogiteksti.

Onko muilla ollut samoja ongelmia ja jos on, miten olette päässeet niistä yli? Vai onko tämä vaan luonnollista kehityskulkua ja bloggaaminen ilmiönä (tai ainakin omana harrastuksena) yksinkertaisesti vetelee viimeisiään?

| Vietnam, osa 3: Ruoka

Paistetut wontonit

Matkailemisessa ruoka on lähestulkoon parasta. Vietnamissa ollessa pidettiin ohjenuorana sitä, että syödään mahdollisimman paljon kaikkea sellaista, mitä ei todennäköisesti kotona tulla saamaan, ja että länsimaalaisesta ruuasta pysytään kaukana. Ei hampurilaisia, pitsaa, pastaa tai pihviä. Ja siinä muuten onnistuttiin, vaikka loppuajasta tuntui että nuudelit tulee kohta korvista. ;)

Syöminen Vietnamissa oli ihanan edullista! Ruokalasku pysyi käytännössä aina alle 10 eurossa kahdelta henkilöltä (sisältäen juomat ja 2-3 ruokalajia sekä talon tarjoamat jälkiruokahedelmät). Luultavasti ruokaa olisi löytänyt vieläkin halvemmalla, jos olisi rohkeasti heittäytynyt paikallisten sekaan katukeittiöihin.

Koetin nimetä käytyjä ravintoloita parhaani mukaan tähän postaukseen, mutta kun kuitenkin syötiin ulkona kaksi kertaa päivässä niin väkisin osa on unohtunut eikä läheskään joka ateriasta ole kuvaa, mutta kyllä näistä jo jonkinlaisen käsityksen saanee. Aika paljon suunnistettiin TripAdvisorin vinkkien perusteella ja kyseisen palvelun arvosanoilla tuntuikin olevan kova painoarvo Vietnamissa, monien ravintoloiden ovella oli TripAdvisorin myöntämä Certificate of Excellence -kyltti houkuttelemassa asiakkaita.

Pho 2000, Saigon

Pho 2000 oli lähellä meidän hotellia, joten sinne päädyttiin syömään ensimmäisenä päivänä matkaoppaan suosituksesta. Ensimmäiseksi pho-keitoksi ihan ok elämys, tosin paikka oli täynnä länsimaalaisia ja henkilökunta oli hyvin elämäänsä kyllästyneen näköistä. Hoksattiin sitten, että presidentti Bill Clinton on aikanaan käynyt kyseisessä ravintolassa, mikä ilmeisesti vieläkin vetää erityisesti jenkkituristeja puoleensa. Päätettiin, että seuraavat phot etsitään jostain muualta.

Bubble tea

Barbecue Garden, Saigon

Barbecue Garden oli ketjuravintola, josta sai kaikkea mahdollista grillivartaassa, omassa pöydässä grillattuna. Grillaamisen työnjako jäi vähän epäselväksi, kun välillä tarjoilija syöksyi kääntelemään vartaita heti jos niihin itse uskalsi koskea, ja välillä meidät jätettiin pärjäilemään pitkäksi aikaa keskenään ja eväät alkoivat epäilyttävästi kärytä. Ruuasta tuli joka tapauksessa kypsää ja se oli oikein hyvää, joten eipä siinä. :D


Pho Hoa Pasteur, Saigon

Pho 2000:n jälkeen haluttiin etsiä pho-keittoa vähän natiivimmasta paikasta ja Pho Hoa Pasteur vaikutti sopivalta ehdokkaalta: lounastaukoa viettävät paikalliset valkopaitatyöläiset, pienet jakkarat ja metalliset pöydät antoivat ymmärtää että nyt ollaan perusasioiden äärellä. Keitto kannettiin pöytään suoraan kiehuvasta kattilasta ammennettuna ja oli muuten hyvää! Vanha tarjoilijatäti ei puhunut englantia, mutta viittomakielellä selvittiin loistavasti. 

Kevätkääryleitä ja nuudeleita jonkin sortin ketjuravintolassa. 

Bale Well, Hoi An

Bale Well oli katukeittiön ja ravintolan välimuoto, jossa tarjoiltiin vain yhtä ruokalajia, eli riisipannukakkuja. Tässäkin paikassa ruoka kannettiin pöytään lähes välittömästi kun vain ehdittiin istuutua. "Riisipannukakut" ei riitä täysin kuvaamaan, mitä kaikkea tähän ruokalajiin kuului. Pöytään tuotiin riisipaperia, marinoituja kasviksia, kevätkääryleitä, kanavartaita, pannukakkuja ja hapanimelää dippikastiketta (jota Vietnamissa tarjoillaan käytännöllisesti katsoen kaiken kanssa). Kaikkea käärittiin riisipaperin sisään tiukaksi rullaksi, uitettiin dipissä ja ei muuta kuin ääntä kohti. Tarjoilija näytti, miten homma toimii ja kävi säännöllisin väliajoin näppärästi kääräisemässä uuden rullan. Yritettiin kyllä itsekin, mutta ilmeisesti se oli vähän surkuhupaisan näköistä puuhaa, kun tarjoilija vain naureskeli ja tuli saman tien auttamaan. Ruokaa oli enemmän kuin jaksettiin syödä, eikä todellakaan hinnalla pilattua. Paikka oli vähän hankala löytää: yhtenä päivänä varta vasten käytiin sitä etsiskelemässä tuloksetta, mutta loppujen lopuksi jollain toisella kertaa kaupungilla tallustellessa käveltiin ohi ihan sattumalta ja päätettiin jäädä syömään. 

Reaching Out Café

Reaching Outiin päädyttiin iltapäiväkahville ja -teelle eräänä sateisena päivänä ja kokemus oli yksi reissun mieleenpainuvimpia. Paikka on hyväntekeväisyysjärjestön ylläpitämä kahvila, jonka työntekijät ovat puhe- ja kuulovammaisia. Heidän kanssaan kommunikoitiin pienillä tekstipalikoilla ja viittomalla, ja tilaus tehtiin ruksimalla omat valinnat pieneen lomakkeeseen. Kahvilan tunnelma oli ihan omaa luokkaansa, kun kaikki asiakkaatkin olivat kuin huomaamattaan hyvin hiljaa. Lisäksi tee ja kahvi olivat parasta, mitä koko matkalla saatiin. Lisukkeeksi tilatut inkiväärikeksit ja kookos-kahvi-naksut olivat ihan hillittömän hyviä, olisin voinut tuoda niitä pussitolkulla kotiin tuomisiksi.


Mi Casa, Hoi An

Pho-keitto naudanlihalla

Paneroitua tofua

Kevätkääryleitä

Mi Casa oli Hoi Anissa ihan hotelliamme vastapäätä, joten siellä tuli helpon sijaintinsa takia käytyä syömässä useampaankin otteeseen. Parhaiten jäi mieleen hillittömän hyvät tofuannokset, voi kun osaisi itsekin tehdä yhtä hyvää. Miljöönä ravintola oli aika vaatimattoman näköinen, mutta hyvä ja edullinen ruoka oli kuitenkin meille pääasia.

Ravintola oli äidin ja tyttären pyörittämä perheyritys, ja tytär puhui hyvää englantia ja rupatteli mielellään asiakkaiden kanssa niitä näitä. Ravintolan yhteydessä heillä oli myös pyykkipalvelu, polkupyöränvuokrausta ja pieni kioski, josta yleensä ostimme joka päivä vettä ja tölkin tai pari jääteetä ja olutta. Suurin osa Hoi Anin yrityksistä olikin tällaisia monipuolisia paketteja, joista sai kaikkea majoituspalveluista moponvuokraukseen.

Five Oysters, Saigon

Riisipannukakku

Five Oystersissa käytiin syömässä parikin kertaa vielä ennen kotiin lähtöä. Paikassa oli sen verran vahvat hipsterifiilikset, että jos musiikin olisi vaihtanut johonkin marginaaliseen indietouhuun, olisi ravintola voinut sijaita ihan yhtä hyvin esimerkiksi Tukholmassa tai Brooklynissä kuin Saigonissa. Paikan riisipannukakku oli iso ja runsaassa täytteessä oli äyriäisiä, ituja ja kevätsipulia. Nam! Tarjolla olisi ollut myös esimerkiksi sammakkopiirasta, mutta ei uskallettu ottaa riskiä enää päivää ennen kotiinlähtöä. (Pitkä lento ja sekaisin oleva maha, ei kiitos...)


Lisäksi täytyy mainita vielä ravintola Bao Han Hoi Anista. Siellä käytiin syömässä kolme kertaa, mutta näköjään yhtään valokuvaa ei tullut otettua. Ravintola oli yksi parhaita koko reissulla, ruoka oli tuoretta ja hyvää ja omistaja oli hurmaava rouva joka puhui kuulohavaintoihin perustuen ainakin englantia, ranskaa ja venäjää ja tuntui muistavan kaikki ja kaiken. Paikan erikoisuus olivat erilaiset merenelävät, ja me testattiin ainakin mustekalaa eri muodoissa, barracudaa ja jättikatkarapuja. Hoi Anissa voi luottaa siihen, että merenelävät ovat tuoreita - Saigonissa se ei ole ihan niinkään taattua.

White Rose - Banh bao vac

Hoi Anin erikoisuuksista pitää mainita vielä White Rose -mykyt (Banh bao vac), riisijauhoista tehdyt, läpikuultavat nyytit joiden täytteenä on jauhettua katkarapua ja kasviksia. Ehdottomasti maistamisen arvoisia! Sanovat, että kyseessä on nimenomaan Hoi Anin oma perinneruoka, jota ei saa oikealla tavalla valmistettuna mistään muualta. Kellertävässä valossa otettu kännykkäkuva ei todellakaan tee annokselle oikeutta, mutta oli taas kerran niin nälkä ettei asetuksien säätämiselle ja sommittelulle riittänyt kärsivällisyyttä. :D

***

Muita ruokaan liittyviä havaintoja:

- Annoskoot olivat keskimäärin aika pieniä, toisin sanoen minäkin jaksoin lähes poikkeuksestta syödä kaiken! Isompiruokaiselle saattaa yhdestä satsista jäädä nälkä, joten kannattaa rohkeasti tilata yhteisesti esimerkiksi kolme tai neljä ruokalajia ja jakaa annokset. Sitä ei Vietnamissa katsota ollenkaan pahalla vaan se on ihan yleinen tapa. Aina on kohteliasta annostella ensin toisen lautaselle ruokaa ja sitten vasta ottaa itse.
- Ruoka tosiaan on hyvin edullista tasokkaammissakin paikoissa, mutta ainakin meille tuli sellainen kunnianhimoinen "kyllä jostain löytyy vielä vähän halvempi" -asenne ja sitten sitä ruokapaikkaa aina metsästettiin tovi jos toinenkin ennen kuin nälkäkiukku tuli uhkaavan lähelle :D
- Ravintolaan saa viedä omat juomat, jos haluaa. Esimerkiksi vesipullo kannattaa viedä mukanaan, se maksaa ravintolassa maltaita markettihintoihin verrattuna. Tuoremehuja sen sijaan kannattaa tilata ravintoloissa, itse join sitruunamehua lähes joka paikassa ja olin ihan taivaassa, kun se tuotiin pöytään vasta puristettuna. Olut ja drinkit olivat myös älyttömän halpoja.
- Ruokailuvälineinä oli yleensä syömäpuikot ja lusikka. Joissain paikoissa sai myös haarukan, mutta veitsiä kattauksissa näkyi oikeastaan vain hotellin aamiaisella. Syömäpuikkojen käyttötaito on siis ihan hyvä hallita edes auttavasti.
- Me syötiin vahvoja maitohappobakteereita koko reissun ajan, eikä tullut minkäänlaisia vatsavaivoja. Tietysti jonkinlainen terve varovaisuus kannattaa muistaa, mutta loppumatkasta esimerkiksi salaatit tuli syötyä siinä sivussa eikä siihen kuoltu. Hanavesi Vietnamissa on kuitenkin juomakelvotonta, joten juomat kannattaa pyytää ilman jäitä ja salaatit jättää syömättä, jos yhtään epäilyttää.
- Ravintoloissa on pääsääntöisesti hyvä jättää noin 5-10% tippi laskun loppusummasta. Joissain suurempiin ketjuihin kuuluvissa ravintoloissa kuittiin oli merkitty erikseen "palvelumaksu", eli tippi sisältyi laskun loppusummaan. Enimmäkseen mentiin kuitenkin ihan fiiliksen mukaan, eli mitä parempi ruoka ja palvelu, sen parempi tippi - niin kuin sen kuuluukin mennä.

***

...Tämän postauksen tekemisestä tuli lähinnä nälkä ja paha mieli. Muistelen kuulleeni, että Joensuuhun olisi avattu vietnamilainen lounasravintola. Se pitäisi ehdottomasti käydä testaamassa!

| Elämää Instagramissa

Koska elämä on nykyisin työssäkäyntiä (jee!), eikä kotona ole tapahtunut mitään sisustuksellista aikoihin, blogi on jokseenkin hiljainen (kuallu) hiljainen. Lisää Vietnam-kuvia tulee sitten kun jaksan taas innostua niiden käsittelemisestä (liianpaljonhommaa), mutta koska satun tietämään että läheskään kaikkia ei toisten ihmisten lomakuvat jaksa kiinnostaa, niin tähän väliin mainittakoon, että Instagram (@hannagoingtorain) päivittyy huomattavasti blogia useammin.

Pieni tiivistelmä kuvien sisällöstä niille, jotka eivät Instagramia vielä ole seurailleet:
1. Dekossa vuosi tai pari sitten ollut kuva on jäänyt mieleen kummittelemaan ja sen pariin on tullut palattua montamonta kertaa. Nyt ripustin sen jääkaapin oveen muistutukseksi itselle ja tiedoksi isännälle, että tämmöstä meille sitten joskus tulee. Sininen lattia hei!
2. Ostin elämäni ensimmäiset aikuiskengät. Näitä etsiskelin kissojen ja koirien kanssa jo syksyllä, mutta laihoin tuloksin.
3. No hei meikä on työssäkäyvä ihminen nykyisin!
4. Kontista löytyi niin kerrassaan ysärit korvikset että ne meni heittämällä niin ruma että se on jo kiva -osastolle.
5. Ihana toveri kaukaa tuli käymään ja kahviteltiin Kauppaneuvoksessa.
6. Kudoin joutessani maton. Toinen samanlainen on edelleen puissa odottamassa että seuraavan kerran olis aikaa saada se valmiks.
7.  Samainen ihana toveri kaukaa antoi joululahjaksi itse maalaamansa lautasen. Tämä on vaan ihan mielettömän hieno.
8. Annoin itse itselleni joululahjaksi Lily Lolon kosmetiikkaa, kun entiset alkoi loppua. Blondie Mineral Foundation on ollut käytössä jo neljä vuotta ja edelleen vannon sen nimiin. Kulmakarvasetti on ihan uusi tuttavuus, josta voisi olla syytä vaikka kertoa joskus enemmänkin. Ripsariin en ihastunut yhtä palavasti kuin monet muut, jotka vannovat juurikin tämän ekoripsarin nimeen. Itse tykkäsin enemmän Couleur Caramelin ripsiväristä.
9. Ennen joulua käytiin äitin ja siskon kanssa oopperassa ja pukeuduin ensimmäistä kertaa elämässäni kellomekkoon ja tyllialushameeseen (Miss Windy Shopista, tietty) julkiselle paikalle. Hämmentävän paljon tuli täysin ventovierailta ihmisiltä kommentteja ja sitäkin enemmän katseita! Tekisi koko ajan mieli keksiä lisää tilaisuuksia käyttää tuota komboa uudestaan.

| Vietnam, osa 2: Hoi An (päivä)

Japanilainen silta

Nuudeleita kuivumassa kadulla

Hoi Anin kauppahalli

Hoi An sijaitsee Vietnamin itärannikolla, noin 850 kilometriä Ho Chi Minh Citystä pohjoiseen. Siinä missä Ho Chi Minh oli ilmastoltaan kuuma ja kostea, Hoi Anissa viipyili vielä sadekauden viileys. Mereltä käyvä kylmähkö tuuli aiheutti sen, ettei rannalla paljon loikoiltu ja uima-altaallakin taidettiin käydä peräti kahdesti, kun aurinko sattui paistamaan.

Vähän maltillisempi lämpötila oli kuitenkin huomattavasti mukavampi kaupungilla kulkemista ajatellen, ja Hoi Anin vanha kaupunki tulikin kierrettyä moneen kertaan ees ja taas. Kaupungin värimaailma oli hauska sekoitus lämmintä okrankeltaista ja kulahtanutta harmaata ja niiden seassa kirkkaita pilkahduksia sinistä, punaista, violettia, turkoosia....

Täytyy myöntää, että kaiken ennakkohypen jälkeen (olin törmännyt aiheeseen niin Instagramissa, blogeissa kuin matkaoppaissakin) kaupungin tunnetuin nähtävyys, katettu japanilainen silta, oli ehkä hienoinen pettymys. Se oli loppupeleissä aika pieni ja aika kulahtanut tapaus.

Liikennettä Hoi Anissa oli luonnollisesti huomattavasti vähemmän kuin Saigonissa, mutta mopoja sai sielläkin väistellä ihan huolella. Vanha kaupunki oli onneksi tiettyinä kellonaikoina mopoilta rajoitettua aluetta, että edes iltaisin sai kulkea rauhassa.

Kahdeksan päivää kului Hoi Anissa lupsakasti, yhtenä päivänä vuokrattiin polkupyörät ja toisena käytiin retkellä My Sonin temppeliraunioilla. Muuten vain käpösteltiin kaupungilla, tehtiin vähän ostoksia ja syötiin hyvin. Ruuasta tulee varmaan myöhemmin ihan oma postauksensa jos saan aikaiseksi.