Kansi on paksua liimapuuta jonka isäntä suti harmaalla öljyvahalla. Kannen saa nostettua pois ja pöydän sisään mahtuu mukavasti cd-levyjä, dvd:itä ja aikakauslehtiä, kaikkea sellaista mitä ei akuutisti tarvitse mutta joita ei halua heittää poiskaan.
Lieneekö aikuistumisen merkki, että ostin vaaleanpunaisia neilikoita koska ne sopivat kauniisti pöydän harmaan pinnan kanssa. Aikaisemmassa elämässänihän olen vältellyt kaikkea vaaleanpunaista kuin ruttoa, mitä lie tyttöbakteerien pelkoa ollut. (Vaaleanpunaisia vaatekappaleita en tosin vieläkään kykene kuvittelemaan päälleni, mutta kukissa se on jo ihan hyväksyttävä väri.)
Mutta nyt kun sohvapöytäkin on pantu uusiksi, alkaa projektit loppua. Tai ainakaan tällä hetkellä ei ole mitään erityistä muutoskohdetta mielen päällä muhimassa, mikä on hyvin jännä tunne sekin. Kyllähän sitä aina jotain pientä kippojen ja kuppien siirtelyä löytyy jos oikein alkaa sisustusvimma vaivaamaan, mutta tällä hetkellä olen mieltälämmittävän tyytyväinen siihen miltä meidän kotikolo näyttää.
Se on elefantti!:D Ja hieno onkin. Allekirjoitan kommentin vaaleanpunaisesta, okein kauniisti sointuu harmaaseen pöydän pintaan. Lisäksi eriävä kommentti vaaleanpunaiseen pukeutumisesta: olihan meillä tässä viime kesänä eräätkin häät, josta neidin päältä löytyi vaaleanpunainen mekko, kovin haalea vaaleanpunainen mutta silti. Ja siinä oli pitsiäkin ja rusetti! Joten eipä olla in denial tämän asian suhteen, minulla on hotoevidenssiä!:D
VastaaPoistaNo penteles, olin näköjään ihan in denial tuon mekon suhteen. :D Mutta ehkä se sen väri oli jotenkin niin hömelö ettei sitä oikein osannut edes laskea vaaleanpunaiseksi. Mutta totta turiset toveri hyvä, joten kai se on nostettava kädet pystyyn tämänkin asian edessä.
Poista